Julkaistu Suur-Jyväskylän lehdessä 21.2. 2018
TE-toimisto ei usein kehuja saa. Kritiikkiä sataa poloiselle toimistolle oikeiden – tai ylipäätään – töiden puuttumisesta ja vähistä yhteydenotoista. Minä kehun nyt työvoimatoimistoa. Ylivieskan työvoimatoimistoa.
Tyttöystävän kanssa yhteen muuttaminen äidin ja isän huomasta parikymppisenä jännitti, koska se tarkoitti vuokran ja ruoan maksamista itse. Onneksi äiti ja isä asuivat kolmen kilometrin päässä. Anoppi vielä lähempänä.
Minä viihdyin hyvin työttömänä, koska en ollut toimeton. Kiersimme bändini kanssa Suomea ja teimme levyjä Klamydian miesten levy-yhtiölle. Rahaa ei saatu, mutta kulut peitettiin jossain määrin.
Olin työttömänä myös elokuvafriikki, joka kirjoitti paikallislehteen videoarvosteluja käytännössä palkatta. Työttömyystuesta kului muutenkin suurempi osa VHS-videoihin kuin alkoholiin, joten ilmaiset videovuokraukset kävivät minulle hyvin palkaksi. Tästä sain kimmokkeen kirjoittamiseen, jonka vuoksi sinäkin luet tätä horinaa.
Eräänä päivänä sain kirjeen, jota olin pelännyt koko tuon auvoisen ajan, jolloin sain tehdä mitä halusin – ja milloin halusin. Minut kutsuttiin töihin työllistämistuella. Jos kieltäytyisin, tulisi karenssi. Työnkuva ei sekään houkuttanut. Aiemmin olin kuvitellut itseni paikalliseen divariin myymään vinyylilevyjä kavereilleni ja pornoa paikallisille hiippareille. Nyt minut pakotettiin kouluavustajaksi alakoululle! Parikymppisen jampan, joka tuohon aikaan vihasi tai pelkäsi lapsia!
Rahan menettämisen pelko kuitenkin rohkaisi avaamaan Ylivieskan Kiviojan koulun opettajanhuoneen oven. Tuota pikaa olin neuvomassa eka- ja tokaluokkalaisia kirjoittamisessa ja lukemisessa. Muistan ihmetelleeni pienelle tytölle tämän vajavaista lukutaitoa, jolloin hän muistutti minulle olevansa seitsemänvuotias: ”En minä osaa vielä lukea”. Niin joo sori.
Häpeän tunteiden ohella löysin lopulta itseni koulun musiikkikerhon ohjaajana. Opetin rokin soittoa 10 – 12 -vuotiaille koulun jälkeen. Kysyin tällöin ensi kertaa kysymyksen, joka on nuorisotyössä edelleen yksi olennaisimpia: ”Mitä te itse haluatte?” Vastaukset olivat: Green Day, Offspring ja Nirvana. Olin kotonani. Toteutimme School of Rockia vuosia ennen Jack Blackin tähdittämää elokuvaa.
Työllisyysjakson aikana huomasin pitäväni lasten tai nuorten ohjaamisesta. Pääsin seuraavana syksynä opiskelemaan nuorisonohjaajaksi Keski-Suomen Opistolle Suolahden kuntaan. Samalla reissulla olen edelleen.
Haluankin vilpittömästi kiittää silloista työvoimatoimistoa, nykyistä TE-toimistoa elämäni suunnasta. Samalla kannustan työttömiä nuoria kokeilemaan töitä mukavuusalueen ulkopuolelta. Jos niitä on tarjolla.
Ja hei: otan vastaan kaikenlaista palautetta, erityisesti sellaista josta voin kirjoittaa seuraavaan kolumniini: esa.linna@gmail.com
Esa Linna on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.
Hei! Oli erittäin mukava olla osana tätä todellista School of Rockia. Ajoittain tulee kuunneltua Bushin Sixteen Stone -albumia ja muisteltua soittotunteja. Kotona oli levyhyllyssä Time Fliesin EP, joten parhainpana muistona on jäänyt mieleen kun artisti itse soitti vieressä Life is Joke -biisin bassoraitaa 🙂 Kiitos Esa!
Kiitos Antti hienoista sanoista ja mahtavaa kuulla miehestä! Bushin Sixteen Stone taisi ollakin tuohon aikaan tehosoitossa 🙂 Ja bändikerho oli melkoinen ponnahduslauta meikäläisen uraan, kiitos teidän. Siinä on ihan selkeä juonne nykyiseen Jyväskylä Rock Academy / Rock Academy Finland -toimintaan, missä olen mukana.