Kolumni: Tukea köyhille muusikoille.

Kolumni: Tukea köyhille muusikoille

Julkaistu Suur-Jyväskylän lehdessä 21.3. 2018

Kolumni: Tukea köyhille muusikoille.
kuva (c) Hanna-Kaisa Hämäläinen

Viime kolumnissani kehuin TE-toimistoa, mutta palvelun jotkin tulkinnat aiheuttavat toisinaan ihmetystä. Viime vuonna suomalainen harrastajamuusikko katsottiin yrittäjäksi julkaisemansa omakustannealbumin vuoksi. Muusikko julkaisi albuminsa suoratoistopalvelu Spotifyssa, jonka jakamat tulot soitetuista kappaleista ovat olleet tunnetusti naurettavan pieniä. Anssi Kela tienasi vuonna 2013 miljoonasta Spotify-soittokerrasta noin 2300 euroa, josta lähti vielä verot pois.

Vaikka tilanne on ilmeisesti hiukan parempi nykyään, suosivat suoratoistopalvelut tilityspolitiikassaan eniten kuunneltuja artisteja. Harrastajamuusikoiden julkaiseman musiikin pienillä kuuntelijamäärillä ei maksella edes kitarankieilä. Tuhannella kuuntelukerralla voi tienata viisi euroa. Kuulostaako yrittäjyydeltä? TE-toimistot noudattavat kuitenkin vain lakeja, jotka määrätään eduskunnassa. Sylttytehdas ja niin edes päin.

Harrastuksen tulkitseminen yrittäjyydeksi on ylipäätään hölmöä. Tämän sanottuani asialla on toki toinenkin puoli. Bändissä soittaminen ja siihen liittyvä oheistoiminta voi olla parhaimmillaan eräänlaista omaehtoista yrittäjyyskasvatusta, mutta se pitäisi ennemminkin lukea aktiivisuudeksi tänä aktiivimallin luvattuna aikana. Vapaaehtoistyön kohdalla sama homma, mutta se on jo toisen kolumnin aihe.

Ohjatuissa harrastuksissa opitaan valmentajien ja ohjaajien näkemyksen mukaan, mutta bändit luovat, myyvät ja markkinoivat tuotettaan – usein ilman kenenkään apua. Päästäkseen uralla eteenpäin on tehtävä näkyvyyden vuoksi persnettokeikkoja. Soittimet ja studioaika maksavat. Starttirahan toimintaan on myöntänyt yleensä äiti ja isä. Useimmat bändit eivät koskaan pääse plussan puolelle rahallisesti. Onhan tässä hiukan epäonnistuvan start-up -yrityksen meininkiä, mutta henkisesti bändit sentään voittavat hienojen kokemusten ansiosta.

Harrastajien bänditoimintaan ei ole Suomessa luotu monia tukiverkostoja. Tämän vuoksi Turussa synnytettiin vuosikymmenen alkupuolella Rock Academy -toimintaa, jota olemme nuorisotyössä levittäneet Jyväskyläänkin. Toiminnassa ammattimuusikot kouluttavat ja tukevat nuoria harrastajia, ettei heidän tarvitsisi selvitä musiikkibisneksen koukeroista kantapään kautta. Jyväskylä Rock Academy on Jyväskylän kaupungin nuorisopalvelujen vakituista toimintaa.

Mitäpä jos valitsemamme, työttömyysturvalaista vastuussa olevat kansanedustajat tekisivät myös jotain aloittelevien muusikoiden eteen järkevillä lakimuutoksilla? Koska useimmat vakavasti harrastavat, nuoret harrastajamuusikot haaveilevat saavansa elannon musiikin tekemisellä, voisi eduskunta tukea sitä. Jos tällaista toimintaa ei tueta, niin ei taida olla kohtuullista rankaiseminenkaan.

Esa Linna on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.

 

Esa Linna

Kolumni: Kehuja TE-toimistolle 23 vuoden viiveellä

Julkaistu Suur-Jyväskylän lehdessä 21.2. 2018

Esa LinnaTE-toimisto ei usein kehuja saa. Kritiikkiä sataa poloiselle toimistolle oikeiden – tai ylipäätään – töiden puuttumisesta ja vähistä yhteydenotoista. Minä kehun nyt työvoimatoimistoa. Ylivieskan työvoimatoimistoa.

Tyttöystävän kanssa yhteen muuttaminen äidin ja isän huomasta parikymppisenä jännitti, koska se tarkoitti vuokran ja ruoan maksamista itse. Onneksi äiti ja isä asuivat kolmen kilometrin päässä. Anoppi vielä lähempänä.

Minä viihdyin hyvin työttömänä, koska en ollut toimeton. Kiersimme bändini kanssa Suomea ja teimme levyjä Klamydian miesten levy-yhtiölle. Rahaa ei saatu, mutta kulut peitettiin jossain määrin.

Olin työttömänä myös elokuvafriikki, joka kirjoitti paikallislehteen videoarvosteluja käytännössä palkatta. Työttömyystuesta kului muutenkin suurempi osa VHS-videoihin kuin alkoholiin, joten ilmaiset videovuokraukset kävivät minulle hyvin palkaksi. Tästä sain kimmokkeen kirjoittamiseen, jonka vuoksi sinäkin luet tätä horinaa.

Eräänä päivänä sain kirjeen, jota olin pelännyt koko tuon auvoisen ajan, jolloin sain tehdä mitä halusin – ja milloin halusin. Minut kutsuttiin töihin työllistämistuella. Jos kieltäytyisin, tulisi karenssi. Työnkuva ei sekään houkuttanut. Aiemmin olin kuvitellut itseni paikalliseen divariin myymään vinyylilevyjä kavereilleni ja pornoa paikallisille hiippareille. Nyt minut pakotettiin kouluavustajaksi alakoululle! Parikymppisen jampan, joka tuohon aikaan vihasi tai pelkäsi lapsia!

Rahan menettämisen pelko kuitenkin rohkaisi avaamaan Ylivieskan Kiviojan koulun opettajanhuoneen oven. Tuota pikaa olin neuvomassa eka- ja tokaluokkalaisia kirjoittamisessa ja lukemisessa. Muistan ihmetelleeni pienelle tytölle tämän vajavaista lukutaitoa, jolloin hän muistutti minulle olevansa seitsemänvuotias: ”En minä osaa vielä lukea”. Niin joo sori.

Häpeän tunteiden ohella löysin lopulta itseni koulun musiikkikerhon ohjaajana. Opetin rokin soittoa 10 – 12 -vuotiaille koulun jälkeen. Kysyin tällöin ensi kertaa kysymyksen, joka on nuorisotyössä edelleen yksi olennaisimpia: ”Mitä te itse haluatte?” Vastaukset olivat: Green Day, Offspring ja Nirvana. Olin kotonani. Toteutimme School of Rockia vuosia ennen Jack Blackin tähdittämää elokuvaa.

Työllisyysjakson aikana huomasin pitäväni lasten tai nuorten ohjaamisesta. Pääsin seuraavana syksynä opiskelemaan nuorisonohjaajaksi Keski-Suomen Opistolle Suolahden kuntaan. Samalla reissulla olen edelleen.

Haluankin vilpittömästi kiittää silloista työvoimatoimistoa, nykyistä TE-toimistoa elämäni suunnasta. Samalla kannustan työttömiä nuoria kokeilemaan töitä mukavuusalueen ulkopuolelta. Jos niitä on tarjolla.

Ja hei: otan vastaan kaikenlaista palautetta, erityisesti sellaista josta voin kirjoittaa seuraavaan kolumniini: esa.linna@gmail.com

Esa Linna on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.

sa Linna: This Is Who I Am -levyn kansikuva

Itsensä myymistä

Jos aion saada lisätienestejä kevytyrittäjänä, joudun opettelemaan pari asiaa, jotka eivät äkkiseltään tunnu enimmäkseen julkisella alalla työskenneellä luontevalta: itsensä myyminen ja markkinointi. Kaupallisen alan koulutuksen käyneenä muistissa ovat toki myynnin ja markkinoinnin perusasiat, mutta käytännön kokemukset olen hankkinut pitkälti harrastuksen ja tekemisen kautta toimiessani musiikin saralla ja erityisesti muutama vuosi sitten aktivoituneella soolourallani. Ja kas kummaa, tällöin oman osaamisen ja naaman myyminen ei tuntunut ollenkaan oudolta.

Vaikka tämänkertaisen bloggauksen esimerkkini tulevat indiemusiikkimaailmasta, voi niitä helposti soveltaa alalle kuin alalle, jossa 1. myydään omaa osaamistaan 2. myydään omaa tuotetta 3. tuote olet sinä itse.

Lähihistoriaa

sa Linna: This Is Who I Am -levyn kansikuva
This Is Who I Am -albumin kansi

Sain toteutettua viitisen vuotta sitten koko elämäni mittaisen haaveeni ja julkaisin omakustannesoololevyni, jonka kaikki kappaleet sanoitin, sävelsin ja sovitin. Suurin osa instrumenteista olivat myös soittamiani ja äänittämiäni. Oli luonnollista, että myyn myös itse englanniksi laulettua tuotettani sekä kotimaahan että ulkomaille, koska tiesin parhaiten mistä musiikissani on kyse.

Mediatiedotteiden tekeminen oli päivätyön kautta jo tuttua. Lähetin sähköposteja lukemattomat määrät ja jouduin opettelemaan kantapään kautta keinot, joiden avulla radioita, levykauppoja, levy-yhtiöitä ja ennen kaikkea musiikkimedioita saattaisi kiinnostaa kohta nelikymppinen melodista rockia veivaava karvapää. Lähtökohtahan ei ole muutenkaan helppo, jos joutuu DIY-omakustanneartistina kilpailemaan monikansallisten levy-yhtiöiden artistien kanssa.

Massapostitus vs. personoidut sähköpostit

Massapostitus (samansisältöinen sähköposti kaikille vastaanottajille) toimii tiettyyn pisteeseen asti. Jos joskus joku huomaa ja noteeraa, on tuloksena useimmiten geneerinen copy-pastepostaus neverheard-musablogissa, jota voi lähinnä käyttää Facebook-fanisivulla välihehkutuksena odotellessa parempia huomionosoituksia.

Siinä vaiheessa kun aloin huomioida vastaanottajat personoiduilla viesteillä, alkoi näitä miellyttävämpiä huomionosoituksia näkyä medioissa. Näistä huomasi, että joku oli lukenut sekä tiedotteet että kuunnellut musiikkiani. Personoidut sähköpostit ja tiedotteet vaativat toki enemmän aikaa, työtä ja mielikuvitusta.

Tarinan tärkeys

Musabisneksessä toistetaan usein, että tarina on tärkeä, jos haluaa musiikkinsa kiinnostavan radioita, musamedioita tai levymoguleita. Levymogulit eivät minua kiinnostaneet, mutta kukapa ei haluaisi musiikkinsa soivan radiossa?

Olin saanut ”She’s Not a Human Being” -kappaleeseeni vierailevaksi tähdeksi Roger Joseph Manning Jr.:n, joka on Jellyfish-yhtyeensä ohella vieraillut muun muassa Johnny Cashin ja Green Dayn levyillä. Kappaleella oli siis jonkin verran kiinnostavuutta tällaisen kansainvälisen yhteistyön kautta.

Mutta oli biisillä tarinakin. Sama kappale oli omistettu edesmenneelle kissalleni. Alunperin se oli tarkoitettu ex-vaimolleni, mutta muutin mieltäni jonkin vähäpätöisen riidan vuoksi. Tarina puri ja kappale soi YleX:llä parhaaseen kuunteluaikaan.

Omakustanneartistit luulevat usein että elämänsä on sen verran tylsää, ettei tarinat kiinnosta ketään. Vaihtoehtona on esimerkiksi keksiä sepitetty tarina taustalle tai olla tarvittaessa kipeänkin avoin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.  Kerroin mediatiedotteissa sekä kipeitä että nololla tavalla avoimia asioita omasta elämästäni, jotka olivat vaikuttaneet kappaleiden aiheisiin.

Myyty myös ulkomaille

Otsikot kuten ”A New Voice in America: Esa Linnakertoivat lopulta siitä, että panostus kannatti. Eräänä päivänä sain New Jerseysta, Yhdysvalloista puhelinsoiton levyjenjakelijalta, joka halusi julkaista vanhoista demoistani yksinoikeudella myytävän CD-levyn. Japaniin meni niin ikään levyäni jakeluun.

Kappaleitani soi Australiassa ja Havaijilla niin sanotuissa oikeissa FM-radioissa. Pisteenä i:n päälle soololevyni ansiosta esiinnyin bändini kanssa Liverpoolin Cavern Clubissa, jossa muun muassa The Beatles, The Rolling Stones ja Queen ovat aloitelleet keikkailu-uraansa.

Eihän tästä täyspäiväisen muusikon uraa tullut, mutta toteutin monta elämäni haavetta. Todistin myös itselleni, että ne saavutetaan kovalla työllä, periksiantamattomuudella sekä muutamilla ”säännöillä”. Nyt voin muistella tekemiäni virheitä ja saavutettuja onnistumisia.

Itsensä myyminen ja markkinoiminen ei välttämättä ole luontevaa, ellei ole luonteeltaan ulospäin suuntautunut yrittäjä. Minulle se oli luontevaa silloin, kun markkinoin itseäni artistina.

Työminäni myymisessä huomaan vielä pohjoispohjanmaalaista nöyryyttä ja ehkä vähättelyäkin. Kyllä mää kuitenkin jotain osaan!

edit: LinkedInissä pelkästään keskustelemalla saa ”myytyä” itsensä esimerkiksi OP.mediaan, johon minua haastateltiin – teemana kevytyrittäjyys ja unelmien toteuttaminen.
Esa Linna

Kannattaako tehdä palkattomia töitä?

Niin, miksi kannattaisi tehdä ilmaisia eli palkattomia töitä?

Yritän vastata tähän myöntävästi kertomalla palkattomien töiden historiastani.

Vieskan Viikko -paikallislehti, Provinssirock-artikkeli. Palkattomia töitä blogin aiheena.
Provinssirock -artikkeli Vieskan Viikko -lehdessä (c) Esa Linna

Aloitin vuonna 1994 ylivieskalaisen paikallislehti Vieskan Viikon elokuva-arvostelijana, jossa suurimpana etuna olivat tietenkin ilmaiset videovuokraukset. Silloiselle elokuvien suurkuluttajalle tämä oli kuin taivaan lahja, varsinkin kun siviilipalveluksessa tai myöhemmin työttömänä rahat olivat tiukalla. Ennen pitkää ymmärsin myös kysyä päätoimittajalta, onnistuisiko minun kirjoittaa pidempi artikkeli Provinssirockista. Kappas vaan, tuota pikaa plakkarissani oli ilmainen kahden päivän Provinssirock-pressilippu. Rahat säästyivät ja harrastelijatoimittaja pääsi vieläpä Sueden ja Bad Religionin lehdistötilaisuuksiin näkemään idolinsa lähietäisyydeltä.

Seuraavat kymmenen vuotta ja rapiat päälle kirjoitin kiihtyvällä tahdilla lisää ja lisää elokuvista. Tähän mennessä olin oppinut jo hiukan, millä tavalla pitäisi lähestyä ja ketä, jotta ura urkenisi uusille urille. Musiikki- ja elokuvaharrastuksissa verkostoituminen oli onneksi tutustuttanut Pohjois-Pohjanmaan jantterin oikeisiin etelän ihmisiin. Elokuva-arvostelijaura jatkui esimerkiksi Sue-lehdessä, Hohdossa, DVD Hohdossa ja Episodissa, joihin kirjoittaminen oli pääsääntöisesti harrastustoimintaa. Palkkoja ei pyydelty, koska aihe kiinnosti.

2000-luvun puolella ei ollut tarvetta käydä videovuokraamoissa, jotka aiemmin olivat olleet viikonloppujeni suurimpia rahareikiä. Nyt kotona hyllyt notkuivat elokuvien arvostelukappaleita, sillä viikossa saattoi postimies kantaa kymmenenkin DVD:tä kotiovelle.

Harrastuksesta työkokemusta ja verkostoitumista

 

Extraordinary Movie & Video Guide -kuvakaappaus
Extraordinary Movie & Video Guide 2000-luvun puolen välin jälkeen (Wayback Machinen näyttämänä).

Vuonna 1997 olin aloittanut hiljalleen omat ensimmäiset verkkosivuni, jotka tottelivat nimeä Extraordinary Movie & Video Guide. Ideana oli arvostella mahdollisimman paljon outoja elokuvia (kulttielokuvia, roskaa, kauhua, eksploitaatiota, indie-elokuvia…) muutamalla lauseella per nimike, vähän kuin paksuissa Leonard Maltin’s Movie Guide -kirjoissa. Uskomatonta kyllä näin jälkikäteen mietittynä – verkkosivuni toimivat yhteensä 18 vuotta(!) joiden aikana arvostelujen määrä nousi lähes tuhanteen. Verkkosivut sijaitsivat ensiksi Geocities.comissa (kuka muistaa?), sitten MBnetissä ja lopulta maksamassani webhotellissa sekä muokkaamassani Joomla!-sisällönhallintajärjestelmässä.

Japanilaisen Wild Life -elokuvan DVD-julkaisussa oleva lainaus Extraordinary Movie & Video Guiden arvostelusta
Japanilaisen Wild Life -elokuvan DVD-julkaisussa oleva lainaus Extraordinary Movie & Video Guiden arvostelusta

EMVG:n viimeisinä vuosina keskityin lähinnä indie-elokuvista kirjoittamiseen. Elokuvaohjaajat ympäri maailmaa lähettivät DVD-levyjä ja videokasetteja arvosteltavaksi. Eräät niistä miellyttivät julkaisijoita sen verran, että DVD-levyjen kansissa näkyi lainauksia Extraordinary Movie & Video Guiden kehuista.

Sivustoni ansiosta päädyin tekemään suomenkielisen käännöstyön kanadalaisen ohjaajan, David DeCoteaun homoeroottisen kauhuelokuvan Beastly Boyzin DVD-julkaisuun. Elokuvantekijöiden kanssa verkostoituminen johdatti espanjalaisen underground-ohjaajan Carlos Atanesin tekemään minulle muutama vuosi sitten musiikkivideon kappaleestani Meat Market.

Vuonna 2003 olin myös mukana pienessä mutta aktiivisessa porukassa, joka halusi kirjoittaa kummallisista elokuvista selkeällä suomen kielellä. Legendaarinen Gorehound-lehti oli lopettanut toimintansa, joten Elitisti.net syntyi selkeään tarpeeseen.

Viimeisen arvostelun Elitistiin kirjoitin vuonna 2013, kymmenen vuotta myöhemmin sivuston perustamisesta. Sueen kirjoitin viimeisen kerran vuonna 2012, viisitoista vuotta ensimmäisen lehdessä julkaistun artikkelini jälkeen.

Kaikki edellämainittu kattaa hirvittävän määrän tekstiä ja lukemattomia valvottuja öitä elokuvien parissa, joista ehkä 1/3 olivat nautittavia elämyksiä edes jossain määrin.

Kannattiko palkattomia töitä sitten tehdä?

Toisin sanoen: miten meni noin niinkuin omasta mielestä?

Kyllä kannatti, ehdottomasti. Rahaa ei tullut mainittavasti, mutta en sitä juuri menettänytkään. Ainoa negatiivinen puoli taisi olla jonkinasteinen burn-out elokuviin, sillä jouduin pitämään dokumenttielokuvia lukuunottamatta pitkän tauon leffojen katselussa!

Sain runsaasti kokemusta ja sopivaa rutiinia koko ajan ammattimaisemmaksi menevästä palkattomasta harrastuskirjoittelustani, ja niinpä myös rohkeuteni kasvoi lähestyä aikakaus- ja sanomalehtiä juttutarjouksillani. Palkallisia vapaan toimittajan töitä on tipahdellut aina näihin päiviin asti. Päivätyössäni Jyväskylän kaupungin nuorisopalveluissa työskentelen myös viestinnän ja tiedottamisen parissa, johon palkaton työhistoriani antoi mittaamattomasti eväitä.

Vapaan toimittajan urapolkuni ja sen syyt sekä lähtökohdat ovat siis aika selvät. Ilmaista työtä kannattaa tehdä, jos siitä on itselle työkokemuksen ja verkostoitumisen kautta hyötyä – myös henkistä. Kirjoittaminen on luovaa työtä, joka parhaimmillaan ei edes tunnu työltä.

Palkaton harrastuskirjoitteluni jatkuu muuten edelleen. Näin ei kirjoittamiseen pääse leipääntymään.